Tämä on vanha sivuston kehitysversio

Siirry varsinaiseen sivustoon tästä

Päivänavigointi


Venekompassi
Liikkuminen saaristomme karun kauniilla vesillä voi tapahtua turvallisesti vain merikarttaa käyttäen. Veneilyväylät ovat mutkaisia ja suhteellisen kapeita. Niiden ulkopuolella vedet ovat usein matalia ja kivikkoisia. GPS-satelliittipaikantimeen  kytketyt karttaplotterit ja tietokoneet ovat hyviä apuvälineitä, mutta virallinen paperikartta on aina hyvä pitää mukana ja esillä. Veneen sähköjärjestelmään tai itse laitteeseen voi tulla vikoja ilman ennakkovaroitusta. Silloin on hyvä, jos mukana on perinteinen kartta, johon on matkan aikana merkitty lyijykynällä veneen sijainti esimerkiksi 15 minuutin tai puolen tunnin välein. Silloin tiedämme, missä olemme ja voimme jatkaa matkaamme ilman eksymisen vaaraa.
 Merikartan symbolit poikkeavat huomattavasti maakarttojen vastaavista merkeistä. Merikartan lukutaito on veneilijän ehdoton edellytys turvalliseen liikkumiseen niin saaristossa, sisävesillä, kuin avomerelläkin.

Kartan lisäksi veneessä pitää olla kompassi ilmansuuntien selvittämiseksi. Satelliittipaikantimet  ja sähkökompassit antavat erittäin tarkan ja luotettavan suuntatiedon, mutta ne ovat riippuvaisia veneen sähköjärjestelmästä. Siksi veneessä pitäisi aina olla yksi perinteinen venekäyttöön tarkoitettu magneettikompassi. Tavalliset suunnistus- tai marssikompassit eivät toimi kunnolla keinuvassa ja kallistelevassa veneessä, joten suunnanmääritystä ei saisi jättää niiden varaan.
    Seuraavaksi käsittelemme veneilyväylien merkinnät niin maastossa kuin kartoillakin.

Navigaatioharppi
Viitoitetut väylät


Saaristossamme on runsaasti viitoitettuja väyliä, joita on syytä käyttää aina, kun se vain on mahdollista. Lähes kaikille väylille on vahvistettu kulkusyvyys, jonka perusteella voimme valita omalle veneellemme riittävän syvän reitin. Varsinkin tuntemattomilla vesialueilla ainoastaan väyliä pitkin liikkuminen on turvallista. Merikarttoihin ei ole merkitty läheskään kaikkia kiviä ja kareja, jolloin väylän ulkopuolella kulkemiseen liittyy aina pohjakosketuksen vaara.

Väylän syvyys on merkitty merikarttaan. Se ilmaisee väylän pienimmän kulkusyvyyden. Se on ilmoitettu metreinä veden keskimääräisestä pinnankorkeudesta, ns. keskivedestä. Veden pinnan korkeuden vaihtelu ja aluksen nopeuden vaikutus kulkusyvyyteen on syytä pitää mielessä reittivalintaa tehtäessä. Ei-liukuvat eli uppoumarunkoiset veneet tarvitsevat suurella nopeudella ajaessaan enemmän vettä alleen, kuin tavallisella matkanopeudella.

Lateraaliviitoitus


Lateraaliviitat

Merialueillamme on käytössä kaksi eri viitoitusjärjestelmää: ilmansuuntiin perustuva kardinaaliviitoitus  ja väylän nimelliskulkusuuntaan  perustuva lateraaliviitoitus. Maailmanlaajuisesti lateraaliviitoitusjärjestelmiä on kaksi. Yleisin on IALA A, jota käytetään lähes kaikkialla muualla paitsi Amerikassa, jossa käytetään IALA B -järjestelmää. IALA on kansainvälinen merimerkeistä ja majakoista vastaavien viranomaisten yhteistyöjärjestö International Association of Marine Aids to Navigation and Lighthouse Authorities.
    Suomessa käytetään A-järjestelmää, jossa väylän oikea reuna on merkitty vihreällä viitalla ja vasen reuna punaisella viitalla. Vasen ja oikea reuna katsotaan aina väylän nimelliskulkusuunnan mukaan. Pääsääntönä merellä on se, että kauppalaivojen väylät kulkevat Suomenlahdella lännestä itään ja Pohjanlahdella etelästä pohjoiseen. Väylät johtavat johonkin satamaan, jolloin nimelliskulkusuunta on aina satamaan päin. Tästä johtuen monet väylät eivät välttämättä noudatakaan edellä kerrottuja ilmansuuntia. Huviveneilyyn tarkoitetuilla väylillä näihin sääntöihin ei voi missään tapauksessa luottaa, vaan väylän nimelliskulkusuunta on aina tarkistettava merikartasta.

Erityisesti veneilyyn tarkoitetuilla väylillä ei yleensä ole merkitty väylän molempia reunoja, vaan viitoilla on merkitty lähellä väylää olvia vaarallisia kohteita, kuten kiviä tai matalikkoja. Väylällä on usein tällöin vain vihreitä tai punaisia viittoja.
   Sisävesillä väylän nimelliskulkusuunta on pääsääntöisesti latvavesille päin. Missä latvavedet ovat, on joskus vaikeasti pääteltävissä, ellei järvessä ole selkeää laskujokea, jolloin latvavedet ovat laskujoesta poispäin. Ainoa luotettava keino selvittää väylän nimelliskulkusuunta on alueen merikartta.
    Varsinaisten lateraaliviittojen lisäksi sekä sisävesillä että merialueilla käytetään puna-mustalla vaakaraidoituksella varustettua karimerkkiä, joka voidaan kiertää molemmilta puolilta. Ohitus on aina tehtävä riittävän kaukana merkistä. Suurilla selkävesillä saatetaan lisäksi käyttää puna-valkoisella pystyraidoituksella varustettua turvavesimerkkiä. Se kertoo, että veden syvyys on riittävä kaiken kokoisille aluksille. Kokonaan keltaista viittaa käytetään erityistarkoituksiin ilmaisemaan jonkin alueen rajoja. Niitä käytetään esimerkiksi kieltoalueiden tai saastuneiden pohja-alueiden rajapisteissä.

Lateraali- ja erikoisviitat
Kardinaaliviitoitus


Kardinaaliviitoitus
Kardinaaliviitat kertovat missä ilmansuunnassa väylä on merimerkkiin nähden. Esimerkiksi pohjoisviitta kertoo, että väylä sijaitsee viitan pohjoispuolella. Kaikille pääilmansuunnille on oma viittansa. Väli-ilmansuunnille (koillinen, kaakko, lounas ja luode) ei ole omia viittoja. Jos väylä kulkee jonkin esteen, kuten matalikon tai karin koillispuolella, merkkinä käytetään joko pohjois- tai itäviittaa. Vahinkojen välttämiseksi on aina syytä tarkistaa väylän sijainti merikartasta tai elektronisen merikartan näytöltä.
    Pohjoisviitta on ylhäältä musta ja alhaalta keltainen. Eteläviitta puolestaan on ylhäältä keltainen ja alhaalta musta. Muistisääntönä voi ajatella, että pohjois-etelä-akselilla keltainen väri on vaaran suunnassa ja musta väri väylän suunnassa.
    Länsiviitassa on keltaisen pohjan keskellä musta rengas. Itäviitassa puolestaan on mustalla pohjalla keltainen rengas. Aikaisemmin pääosa viitoista oli varustettu ilmansuuntaa kuvaavilla kartioilla. Länsiviitassa kartiot olivat kärjet vastakkain ja itäviitassa ylempi kartio osoitti ylöspäin ja alempi kartio alaspäin. Musta väri kertoo itse asiassa kaikissa kardinaaliviitoissa kartion kärjen suunnan. Tärkeillä väylillä saattaa yhä edelleenkin nähdä kartioilla varustettuja viittoja, mutta veneilyväylillä ne ovat melko harvinaisia.

Kardinaaliviitat sijoitetaan yleensä luotojen, matalikkojen tai karien läheisyyteen ilmaisemaan väylän tai väyläalueen reunaa. Kauppamerenkulun väylillä kiinteät merimerkit saatetaan sijoittaa useiden kymmenien metrien päähän väylästä. Tällöin merikarttaan on merkitty merimerkin etäisyys reunasta.
    Samalla väylällä saatetaan monesti käyttää sekä lateraaliviittoja että kardinaaliviittoja. Viittoja tarkkailemalla on helppo seurata oman veneen sijaintia merikartalla.
    Osa viitoista on asennettu kiinteästi merenpohjaan betonivalulla, junttaamalla tai kalliokiinnityksellä. Nämä merimerkit pysyvät paikoillaan jäistä ja pienistä törmäyksistä huolimatta. Pääosa veneilyväylien viitoista on kuitenkin kelluvia ja ne on kiinnitetty ankkurilla pohjaan. Ne voivat liikkua jäiden vaikutuksesta tai puutavaranuiton takia. Siksi niiden sijaintiin on suhtauduttava, erityisesti keväisin, pienellä varauksella. Viittojen paikat on myös pääsääntöisesti merkitty läheisille saarille tai luodoille sijoitetuilla paaluilla tai rantakiviin maalatuilla viivoilla. Monesti viitan paikan voi varmistaa näistä merkeistä tai elektronisesta merikartasta.

Kardinaaliviittojen karttamerkit

Väylien ja väylämerkkien tyypit


Poijutyypit
Väylät voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: kauppamerenkulun väyliin ja veneilyväyliin. Viitoitus kauppamerenkulun väylillä tehdään järeämmillä merimerkeillä kuin huviveneille tarkoitetuilla väylillä. Ammattimerenkulkijoille tarkoitetuilla väylillä pyritään käyttämään mahdollisuuksien mukaan kiinteitä merimerkkejä. Viitat on myös valaistu yöllä liikkumista ajatellen.
    Viereisessä kuvassa on yleisimmät suomalaiset viitat. Vasemmalta lukien: 1. muoviputkiviitta (yleisin veneilyväylien viittatyyppi), 2. jääpoiju, 3. poijuviitta, 4. viittapoiju sekä 5. reunamerkki. Kaikki muut viitat paitsi reunamerkki (5) ovat kelluvia, pohjaan ankkurilla kiinnitettyjä merimerkkejä. Muut kuin muoviputkiviitat (1) on yleensä varustettu valolla.
    Vihreässä poijuviitassa oleva pyramidin muotoiset syvennykset ovat tutkaheijastimia. Useimmissa jääpoijuissa on myös vastaava tutkaheijastin. Reunamerkkeinä käytetään myös kardinaaliviittoja. Niissä on kaikissa samanlainen profiililtaan tiimalasia muistuttava tutkaheijastin. Vasemman reunan lateraalimerkin yläosan profiili on neliömäinen. Lisäksi käytössä on erillinen valkoinen punaisella vaakaraidalla varustettu tutkamerkki. Sen heijastin on samanlainen kuin kardinaalireunamerkeissä.
Viittojen merkinnät eri kartoissa
Väylien merkintä linjatauluilla ja tunnusmajakoilla

Linjataulut
väylän sivussa
Syvillä selkävesillä väyliä ei ole tarkoituksenmukaista merkitä viitoilla, koska niiden ankkurointi olisi hankalaa ja viitan paikallaan pysymien epävarmaa. Pitkät suorat väyläosuudet merkitäänkin tästä syystä usein linjatauluilla tai valaisemattomilla tunnusmajakoilla eli pookeilla (ruots. båk). Linjatauluja käytetään silloin, kun tarvitaan tarkka väylälinja. Tunnusmajakoita ei enää nykyisin rakenneta, mutta vanhat tunnusmajakat on pidetty kunnossa ja ne osoittavat usein jonkin sataman tai väylän alkupisteen sijainnin. Tunnusmajakat poikkeavat tavallisista majakoista siinä, ettei niissä ole valolaitetta. Ne ovat yleensä kivisiä tai puisia kirkkaasti maalattuja torneja.
    Linjataulut sijoitetaan tavallisesti saariin tai luodoille. Niitä on sijoitettu myös mantereelle osoittamaan satamiin johtavia väyliä. Kelluvat linjataulut ovat Saaristomerellä harvinaisia. Linjataulujen väritys vaihtelee, mutta yleensä niissä on käytetty mahdollisimman kirkkaita värejä, jotta ne erottuisivat hyvin taustastaan.
    Linjatauluja on yleensä kaksi. Ne on asetettu samaan linjaan väylän kanssa. Taempi linjataulu on myös sijoitettu etummaista korkeammalle, jolloin ne näkyvät alakkain väylää pitkin ajettaessa. Jos alus ajautuu liiaksi väylän vasemmalle puolelle, taempi linjataulu näkyy etummaisen taulun vasemmalla puolella. Jos taas ajetaan liiaksi oikealla, taempi linjataulu siirtyy etummaisen taulun oikealle puolelle.
    Väylä ei koskaan ulotu linjatauluihin asti, vaan se kääntyy tai päättyy ennen etummaista linjataulua. Väylän kääntyminen on osoitettu viitalla, uudella linjataululla tai jollakin muulla merimerkillä, kuten kummelilla. Turvallinen navigointi linjataulujen perusteella edellyttää jatkuvaa merikartan seuraamista ja huolellista tähystystä kääntöpisteiden havaitsemiseksi ajoissa
Liikkuminen väylien ulkopuolella


Monet luonnonsatamat ja muut kiinostavat retkeilykohteet sijaitsevat usein merkittyjen väylien ulkopuolella. Huolellinen reittisuunnittelu ja merikartan seuraaminen mahdollistavat turvallisen liikkumisen myös väylien ulkopuolella. Tällöin on syytä muistaa kuitenkin se, että kaikkia vaarallisia kohteita, kuten kiviä tai matalikkoja ei ole merkitty merkikarttaan.Luonnonsatamiin kannattaa tutustua etukäteen hankkimalla esim. partiolaisten julkaisema satamakirja, jossa on kerrottu, miten kohdetta lähestytään ja varoitettu mahdollisista kartaan merkitsemättömistä vaaroista.
 Lähestyminen on aina tehtävä mahdollisimman pienellä nopeudella ja huolehdittava pohjan tähystyksestä rantaan tultaessa. Kaikuluotainta on myös käytettävä, jos sellainen on asennettu veneeseen. Sitä käytettäessä on syytä muistaa, että se näyttää yleensä sen mitä veneen alla on, mutta ei veneen edessä olevia esteitä, kuten kiviä. Markkinoilla on myös kaikuluotaimia, jotka näyttävät veneen edessä olevan pohjan muodot ja syvyyden. Ne ovat kuitenkin suhteellisen kalliita tavanomaisiin laitteisiin nähden.
Kivet ja karikot


Kivet ja kivikot
Kivet ja useampien kivien muodostamat kivikot ja karit merkitään merikarttoihin ristisymboleilla. Ristin vaakaviiva kuvaa vedenpintaa. Pystyviiva kertoo, onko kivi vedenpinnan ylä- vai alapuolella. Jos viiva osoittaa ylöspäin, kivi näkyy vedenpinnan yläpuolella. Jos viiva osoittaa alaspäin kyseessä on vedenalainen kivi. Kun pystyviiva on vaakaviivan sekä alapuolella että yläpuolella, kivi on vedenpinnan tasolla eli se on ns. huuhtoutuva kivi.
    Yksittäisen kiven symbolina käytetään pelkkää ristiä. Jos kiviä on useita, niistä muodostuu kivikko, joka merkitään lisäämällä ristin pystysakaroiden viereen pisteet. Viereisestä kuvasta puuttuu vedenrajassa olevan kivikon symboli. Siinä on risti ja neljä pistettä.
    Vedenpäälliset pienet luodot merkitään keltaisilla palloilla. Vedenalaiset karikot merkitään pistekatkoviivoilla ja usein myös tekstillä Obstn. (Obstruction, este). Elektronisissa merikartoissa käytetään näistä poikkeavia symboleita, jotka voivat pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vaarallisia sekaannuksia. Karttoihin ei ole myöskään merkitty kaikkia kiviä tai muita esteitä! Seuraavassa taulukossa on esitetty kivien symboleja erilaisissa kartta-aineistoissa.
Kivien merkintätavat   
Muut navigoinnille vaaralliset kohteet


Saaristossamme on myös runsaasti laivojen hylkyjä sekä erilaisia vedenalaisia rakenteita, jotka voivat aiheuttaa vaaratilanteita. Viereisessä taulukossa on kuvattu kivien lisäksi hylkyjen ja vedenalaisten rakenteiden, kuten kaapeleiden ja putkistojen karttamerkinnät.


Kaukokäyttölaite

Hylyt ja vedenalaiset rakenteet
Syvyysmerkinnät


Syvyyskäyrien merkinnät
Merikartoissa matalat vesialueet on merkitty tumman sinisellä värillä, keskisyvät alueet vaaleammalla sinisellä ja syvä vesi valkoisella. Paperikartoissa matala vesi on 0 - 10m, keskisyvä 10 - 20m ja syvä vesi yli 20 m. Elektronisissa kartoissa syvyysalueet ja niiden värit voi määritellä itse käytössä olevan aluksen vaatimusten mukaan.
    Paperikartoissa käytetään myös tarkempia syvyyskäyriä. Pisteviiva kuvaa 3 m syvyyskäyrää, katkoviiva 6 m käyrää ja yhtenäinen viiva 10 m käyrää. Keskisyvän veden käyrät ovat 15 ja 20 m. Syvän veden käyrät piirretään 10 m välein.
    Viereisessä kuvassa saaren ympärillä on 0 - 3 m syvää vettä. Alla olevassa kuvassa on saman saaren syvyyskäyrät kolmiulotteisena. Saaren edustalla hieman kauempana rannasta olevaa matalikkoa ei ole erikseen  merkitty karttaan, koska se sijaitsee alueella, jonka syvyys on 0 - 3 metriä. Karttaa ei pidä koskaan tulkita siten, että syvyys rannassa on 0 m ja että se kasvaa tasaisesti syvyyskäyrää kohti mentäessä.
Syvyysalueet

Karttaan on myös merkitty luodattuja syvyyksiä. Ne ilmoitetaan metreinä. Desimaaliosat on painettu alaindeksillä  ilman desimaalipilkkua. Punaisella värillä ilmoitetaan epävarmat luotaukset. Haraamalla varmistettu vesisyvyys puolestaan on painettu paperikarttoihin violetilla värillä ja varustettu harausta kuvaavalla |__|-symbolilla.
    Elektronisia karttoja käytettäessä on muistettava valita karttaplotterista tai tietokoneesta oikeat mittayksiköt. Syvyysmerkinnät voidaan näyttää joko jalkoina (feet n. 30 cm), metreinä tai syleinä (Fathom n. 1,8 m). Jos syvyydet näytetään jalkoina, todellinen syvyys metreinä on vain yksi kolmasosa näytöllä nähtävistä syvyysarvoista.


Paikanmääritys

Oman sijainnin määritteleminen merellä on yleensä hankalampaa, kuin maalla liikuttaessa. Maisema ei välttämättä muistuta lainkaan kartan kuvaa, vaan lähekkäin olevat saaret ja rannat sulautuvat toisiinsa veden pinnan tasolta katsottuna. Kartta taas esittää maiseman lintuperspektiivistä.Veneilijän on seurattava jatkuvasti merimerkkejä ja muita kiintopisteitä tietääkseen sijaintinsa kartalla. Saaristossa kiintopiseteinä voidaan viittojen, loistojen, kummeleiden tai muiden merimerkkien lisäksi käyttää mm. karttoihin merkittyjä linkkimastoja, savupiippuja ja tuulivoimaloita.

Satelliittipaikannus sekä ENC-kartat ovat tehneet paikanmääristyksestä erittäin helppoa, mutta aina pitää myös varautua siihen, että tekniikka voi pettää. Siksi kannattaa ottaa tavaksi merkitä oma sijainti myös paperikarttaan ja opetella käyttämään kompassia suuntimien ottamiseen tunnistettaviin meri- ja maamerkkeihin. Niiden avulla oma sijainti on heppo selvittää saaristomme olosuhteissa. Navigointi avomerellä on jo huomattavasti vaativampaa, mutta sekin onnistuu suuntimien ja kulkuaikalaskelmien perusteella.
Paikanmääritys merimerkkien perusteella


Ajettaessa vesialueilla, jotka eivät ole entuudestaan tuttuja, voi seurata matkan etenemistä merkitsemällä merikarttaan väylän varrella olevien viittojen ohitukset pienellä pisteellä tai rastilla. Tällöin pysytään hyvin selvillä veneen nykyisestä sijainnista. Myös lähietäisyydeltä ohitetut kummelit kannattaa merkitä karttaan. Erityisesti kirjaintunnuksella varustetut levykummelit kannattaa huomioida niiden ohi ajettaessa. Kummeli ja sitä vastaava kirjain löytyvät kartasta suhteellisen pienellä hakemisella.

Selkävesillä liikuttaessa joudutaan yleensä turvautumaan suuntimiin aluksen tarkan paikan selvittämiseksi. Suuntima on suuntimakompassilla tai venekompassin ja suuntimalevyn avulla mitattu suunta veneeseen näkyvään kohteeseen. Jos näkyvissä on kaksi tai useampia tunnistettavia meri- tai maamerkkejä, saadaan useimmissa tilanteissa selville aluksen sijainti rittävällä tarkkuudella. Seuraavassa kuvassa on selvitetty suuntimien käytön periaate.

Suuntimat paikanmäärityksessä

Suuntimia mitattaessa on muistettava, että suuntimakompassit tai kompassilla varustetut merikiikarit eivät yleensä ole kovin tarkkoja laitteita. Lisäksi kompassin antamaan suuntaan vaikuttaa eranto eli magneettisen ja maantieteellisen pohjoisnavan välinen suuntaero. Se on merkitty merikartaan. Lisäksi veneen metalliosat ja sähkölaitteet vääristävät kompassin antamaa suuntaa. Veneen aiheuttamaa vääristymää kutsutaan eksymäksi. Se pitäisi mitata vuosittain ja aina merkittävien laiteasennusten yhteydessä. Mitatuista ekskymäarvoista laaditaan eksymätaulukko, jonka avulla kompassin antamia arvoja korjataan vastaamaan todellista magneettista suuntaa. Tämä korjataan vielä erannon aiheuttamalla virheellä, jolloin saadaan ns. tosisuunta, joka on käytössä kartoissa ja sähköisissä navigointilaitteissa.
Veneestä on mitattu suuntimakompassilla suunnat Fiskön lounaiskärjessä olevaan linjatauluun sekä Snöbådanin loistoon. Suuntimaksi linjatauluun saatiin 95 astetta. Loiston suuntimaksi saatiin 342 astetta.  Kartalle piirretään merkeistä lähtevät viivat käyttämällä mitattujen suuntimien vastasuuntia: Fisköstä piirretään viiva suuntaan 275 astetta ja loistosta viiva suuntaan 162 astetta. Oma alus on viivojen leikkauskohdassta. Suunnitut kohteet ovat lähes suorassa kulmassa toisiinsa, joten kartalle piirretty sijainti on melko luotettava
Suuntimakompassi
Paikanmääritys kaapelitaulujen avulla


Kaapelitaulut
Saaristoon on vedetty suuri määrä kaapeleita sekä vesijohtoja. Kaapelit ja vesijohdot eli ns. putkijohdot on merkitty merikarttaan. Kaapeleiden ja putkien paikat rannoilla on merkitty keltaisin tauluin, joissa on mustalla tekstillä merkitty onko kyseessä kaapeli vai vesijohto tai viemäri. Taulujen ja karttaan merkittyjen kaapeleiden tai putkien avulla voidaan määritellä aluksen sijainti suhteellisen tarkasti.
    Viereisessä kuvassa näkyy myös kaksi merkkiä, joilla ilmoitetaan kaapelin suunnan muutos väylän kohdalla. Ylempänä merkkinä käytetään valkoreunaista punaista ympyrää ja alempana merkkinä punareunaista valkoista salmiakkikuviota. Kaapelin suunnan muuttumista ei ole kuitenkaan merkitty suurimpaan osaan vanhoista merikaapeleista, joten merkki on toistaiseksi melko harvinainen merialueillamme.
  Kaapelin kohdalle ei saa missään tapauksessa ankkuroitua, koska ankkuri saattaa takertua kaapeliin ja pahimmassa tapauksessa seurauksena on kaapelivaurio ja ankkurin menetys.

Elektroniset merikartat

ENC-karttoja





Elektronisissa merkikartoissa, eli ns. ENC-kartoissa (Electronic Nautical Charts), karttamerkit ja näytöllä nähtävät tiedot poikkeavat huomattavasti suomalaisista paperikartoista. Osa symboleista puuttuu. Kaikki kivet on mm. esitetty samalla symbolilla. Elektroniset kartat sisältävät kyllä tiedon kiven syvyydestä, mutta tieto saadaan näkyville vasta valitsemalla kivi ja painamalla karttaplotterista tiedot näyttävää näppäintä.
    Yllä olevassa kuvassa on rinnakkain kaksi näkymää Naantalin öljynjalostamon alueesta. Vasen kuva on Navionics-kartasta ja oikea kuva C-Map-kartasta. Nämä kaksi karttaa ovat yleisimmät huviveneissä käytettävistä ENC-kartoista. Navionics-kartat muistuttavat perinetisiä paperikarttoja ja niissä on lähes yhtä paljon symboleja kuin vastaavassa paperikartassa. C-Map-kartat muistuttavat puolestaan ulkoisesti ammattimerenkulun käyttämiä sähköisä kartta-aineistoja.

Karttoja vertailemalla löytyy runsaasti eroja esim. viittojen, väylien, yhdyslinjojen ja vedenalaisten rakenteiden esitystavoissa.
    Sähköisten kartta-aineistojen etuna on se, että kartalla näkyviin symboleihin voidaan liittää runsaasti lisätietoja, kuten kohteen korkeus merenpinnasta, näkyvyys tai yksityiskohtaiset valojen ominaisuudet. Pienveneissä merenkäynti kuitenkin tekee näiden tietojen tutkimisesta usein lähes mahdottoman tehtävän.


Yönavigointi

Valonheitin
Yöllä liikkumista kannattaa aina välttää, varsinkin sellaisilla väylillä, joissa ei ole valaistuja viittoja ja muita yönavigointia helpottavia valoja. Yöllä ajettaessa ympäristön tunnistaminen ja etäisyyksien arviointi vaikeutuu. Elektroniset merikartat ja erityisesti tutka helpottavat yöllä liikkumista, mutta riskit ovat silti moninkertaiset päivään verrattuna.
    Liikkuessasi yöllä, muista aina käyttää aluksen merenkulkuvaloja ja opettele tunnistamaan muiden alusten käyttämät valot. Merenkulkuvalojen avulla voidaan päätellä, mihin suuntaan alus liikkuu ja mitä se on tekemässä. Valot kertovat mm. hinauksesta, troolauksesta tai vaikkapa merivoimien miinanraivausharjoituksesta. Valojen virheellinen tulkinta johtaa lähes aina vakaviin vaaratilanteisiin ja suoranaisiin onnettomuuksiin. Alusten valoja käsitellään tarkemmin omassa kappaleessaan.
    Kauppamerenkulun väylät on varustettu valaistuilla viitoilla sekä linja- ja sektoriloistoilla. Lisäksi merialueillamme on joitakin suurempia majakoita.


Veneilyväylillä käytetään pääasiassa putkiviittoja, voissa ei ole valaistusta. Putkiviitoissa on kuitenkin heijastimet, jotka kertovat, miltä puolelta viitta kuuluu ohittaa. Jos veneessä on kunnollinen valonheitin, voidaan väylällä liikkua tarvittaessa myös yöaikaan. Pimeänäkölaitteet, kuten valovahvistimet tai infrapunakamerat eivät auta viittojen tunnistuksessa, koska ne eivät toista värejä.
    Veneillessä saattaa tulla tilanteita, joissa ajoa on jatkettava myös pimeän tultua. Valojen ja heijastimien tunteminen vähentää liikkumisen riskejä. Seuraavaksi käsittelemme keskeiset yöajoon liittyvät valot ja heijastimet sekä tutka-ajon alkeet.


Viittojen valotunnukset


Lateraaliviittojen valot ja heijastimet ovat noudattavat viitan värejä. Mustaa väriä vastaava heijastinväri on kuitenkin sininen, koska musta väri ei heijasta lainkaan valoa. Kardinaaliviitoissa käytetään vain valkista valoa, jolloin viitta on tunnistettavissa ainoastaan sen lähettäminen välähdysten määrän perusteella. Heijastimina käyteään keltaista ja sinistä heijastinta.

Seuraavissa kuvissa on animaatiot viittojen valoista ja niiden jälkeen kuva heijastimien käytön periaatteista. Suomessa käytetään viittojen valoina sekä nopeaa pikavilkkua että pikavilkkua. Tästä johtuen vilkkumisnopeus voi olla erilainen, mutta rytmi on aina sama. Nopeassa pikavilkussa signaalin kesto on 10 sekuntia ja pikavilkussa signaali kestää 15 sekuntia.



Vasemmalla puolella on pohjoisviitta. Se vilkkuu jatkuvasti, vaikka sen ajatellaankin lähettävän 12 vilkkua ja ilmaisevan siten ilmansuunnan: kello 12 = pohjoinen.
    Oikealla puolella on eteläviitta, joka lähettää ensin 6 vilkkua peräkkäin, jonka jälkeen tulee pitkä valosignaali ja tauko. Kello  kuudesta saadaan suunnaksi etelä.

Itä ja länsi
Vasemmalla puolella on itäviitta, joka lähettää 3 vilkkua ja pitää niiden jälkeen 9 vilkun mittaisen tauon. Kolme vilkkua antaa suunnaksi idän.
    Oikealla oleva länsiviitta puolestaan lähettää 9 vilkkua ja pitää 3 vilkun mittaisen tauon. Tästä saadan kellonajaksi yhdeksän ja suunnaksi länsi

Lateraaliviittojen värit

Lateraaliviitoissa on perinteisesti käytetty vasemman reunan  valotunnuksena on kahta punaista vilkkua ja oikean reunan tunnuksena kahta vihreää vilkkua.
  



Uudemmissä lateraalimerkeissä käytetään vain yhtä vilkkua kolmen sekunnin välein.



Karimerkki antaa kaksi vilkkua, joiden välillä on pieni tauko. Signaaliryhmän lopussa on pidempi tauko. Erikoismerkin vilkun väri on keltainen ja se antaa 4 vilkkua ja ryhmän lopussa on hieman pidempi tauko. Turvavesimerkki antaa 2 s pitkän valosignaalin, jonka jälkeen tulee 3 s tauko.
Viittojen heijastimet


Kardinaaliviittojen heijastimet

Valaisemattomat muoviputkiviitat on varustettu heijastimin. Mustan värin heijastimena käytetään sinistä heijastinta ja keltaisen värin heijastimena keltaista heijastinta. Länsi- ja itäviitat merkitään kuitenkin vain kahdella heijastimella, kuten viereisestä kuvasta nähdään.
   Vasemmalta lukien: 1. pohjoisviitta, 2. eteläviitta, 3. länsiviitta ja 4. itäviitta.


Lateraaliviittojen heijastimet

Lateraaliviitat merkitään yhdellä viitan värisellä heijastimella. Erikioismerkissä heijastimen väri on keltainen, kuten kardinaaliviitoissakin.
    Karimerkin  yläosassa käytetään punaista heijastinta ja alhaalla on sinininen heijastinnauha. Turvavesimerkissä on ylhäällä valkoinen heijastin ja alhaalla punainen.








Viittojen valot alkavat näkyä 2 -3 meripenikulman etäisyydeltä. Valo näkyy selvästi horisontin alapuolella
Etäisyyden ollessa alle puoli meripenikulmaa (1 km) valo nousee horisontin yläpuolelle
Kun etäisyys on alle kaapelin mitta (200 m), valon heijastuminen veteen voidaan havaita




Linjataulujen valotunnukset


Linjataulujen valot

Linjataulut tunnistetaan yöllä liikuttaessa niiden tunnusvaloista. Molemmissa linjatauluissa on erilaiset valot. Tämän tarkoituksena on se, että voidaan tietää,  mikä valo on etummaisen linjataulun ja mikä taemman linjataulun. Ilman tätä tietoa on vaikeaa päätellä ollaanko ajauduttu väylän oikealle vai vasemmalle puolelle. Kaukaa väylältä katsoen linjataulujen korkeusero ei mahdollista riittävällä varmuudella taulujen luotettavaa tunnistusta. Saaristomme linjatauluissa käytetään usein ratkaisua, jossa etummaisessa linjataulussa on pikavilkku ja taemmassa linjataulussa vilkkuvalo. Valojen värinä on yleensä keltainen tai valkoinen. Rytmi on yleensä sama molemmissa linjatauluissa.
Valosignaalien värit ja rakenteen   saa selville ENC-kartoista tai hankkimalla merenkulkijoille tarkoitetun  Suomen rannikon loistot -kirjan.

Valojen tyypit ja merkinnät


Tasarytmivalo Katkovalo Vilkkuvalo
Tasarytmivalossa on enintään 30
vilkkua minuutissa. Valoisa aika
on yhtä pitkä kuin pimeä aika.
Isophased (Iso)
Katkovalossa on yleensä alle 30
vilkkua minuutissa. Valoisa aika
on huomattavasti pidempi kuin
pimeä aika.
Occulting / Interrupting (Oc)
Vilkkuvalossa on enintään 30
vilkkua minuutissa. Valoisa aika
on lyhyempi kuin pimeä aika.
Flashing light (Fl)
Nopea pikavilkku Pikavilkku
Lisäksi käytössä on erittäin nopea  pikavilkku,  joka lähettää 240 - 300  vilkkua  minuutissa.  Lyhenteenä  on  UQ, joka tulee sanoista Ultra  quick-flashing light. Siitä on käytössä myös muunnos, jossa on mukana tauko: Interrupting ultra quick flashing light (IUQ).

Valoisan ajan pituus voi voi olla myös huomattavan pitkä, yli 2 s. Silloin kyseessä on kestovilkkuvalo: Long-flashing light (LFl).

Valolaite voi myös lähettää Morse-koodia. Lykenteenä on Mo ja merkki sulkeissa. Esim. Mo(R) vilkku lähettää R-kirjainta (._.)
Nopea pikavilkku lähettää 100-
120 vilkkua minutissa.
Very quick-flashing light (VQ)
Pikavilkku lähettää 50-60 vilkkua
minuutissa.
Quick-flashing light, (Q)


Sektoriloistot


Väylien merkitsemiseen käytetään myös majakoita ja sektoriloistoja. Pääsääntöisesti ne näyttävät väylän suuntaan valkoista valoa. Jos alus ajautuu loistoa kohti ajaessaan liiaksi oikealle, nähdäänvalkoisen sijaan virhreä valosignaali. Liikaa vasemmalla ajettaessa nähdään väriltään punainen valosignaali. Edellä kuvattu on kuitenkin vain yleissääntö. Valosektoreiden värit on aina tarkistettava merikartasta tai Suomen rannikon loistot -kirjasta.
 ENC-kartat ja kirjat kertovat valosektoreiden tarkat tiedot, kuten valon korkeuden merenpinnasta, näkyvyyden, värin, signaaliryhmän (vilkkumisrytmin) sekä millä keulasuunnalla loistoa kohti ajettaessa eri  valot nähdään.  Valosektorista ilmoitetaan minimi ja maksimi keulasuunta, jossa valo näkyy. Valosektoreiden suuntia ei siis ilmoiteta ilmansuuntina loistosta katsottuna, vaan sitä kohti ajavasta aluksesta katsottuna.

Sektoriloiston osoittama väylä





Sektoriloiston signaaliryhmä

Paperikartoissa on kerrottu lyhentein valojen tärkeimmät ominaisuudet. ENC-kartoissa ja navigaatiomanuaaleissa on kuvattu tarkasti minkälaisia valosignaaleja käytetään. Niissä on kuvattu sekä valaistujen että pimeiden aikojen pituudet. Yllä olevan kuvan signaali on  seuraava: 0.5 + (0.5) + 0.5 + (0.5) + 0.5 + (0.5) + 0.5 + (5.5). Suluissa olevat ajat ovat pimeitä aikoja.
Karttamerkintä Q(4) WRG 10S 6.1M kertoo, että kyseessä on pikavilkku (Quick), signaalirymä on 4 vilkkua, väreinä  valkoinen , punainen ja vihreä (White, Red, Green), signaalin  kokonaiskesto 10 sekuntia ja  valon  nimellisnäkyvyys 6,1 meripenikulmaa
Muiden alusten valot

Muut alukset tunnistetaan niiden valojen perusteella. Valojen perusteella tiedetään myös toisen aluksen kulkusuunta omaan veneeseen nähden. Pienveneissä, purjealuksissa, kauppalaivoissa ja erikoisaluksissa on jokaisessa erilaiset valot. Merenkulkuvalojen tunteminen onkin ehdoton edellytys yönavigoinnille.

Seuraavissa kuvissa tarkastellaan yleisimpiä kauppa- ja erikoisalusten, kuten lossien ja ruoppaajien valoja eri suunnista katsottuna. Yöllä hinausta suorittavat alukset ovat erityisen vaarallisia varomattomille veneilijöille. Saaristomerellä vaaratilanteita voivat myös aiheuttaa miinanraivausta harjoittelevat veneet.
Vastaantuleva alus

Ylemmässä kuvassa yli 50 metrin pituinen kauppalaiva lähestyy suoraan edestä ja on törmäyskurssilla oman veneemme kanssa. Näemme sen molemmat sivuvalot sekä molemmat mastovalot (keulamasto ja taempi masto). Alus on tulossa väylän mutkaan ja on jo todennäköisesti aloittanut kääntymisen meistä katsoen oikealle. Alus kulkee väylällä, joten väistämme sitä.

Alemmassa kuvassa alus on jo kääntynyt ja jatkaa väylää pitkin eteenpäin. Näemme vain aluksen oikeanpuoleisen sivuvalon. Keulan mastossa ja varsinaisessa mastossa olevat valot on nyt selkeästi tunnistettavissa.
Sivuuttavan aluksen valot

Hinauksessa oleva alus ei käytä eteenpäin näyttäviä valkoisia mastovaloja, mutta sivuvalot ja perävalo ovat käytössä. Hinaava alus käyttää mastovalon lisäksi valkoista hinausvaloa etumastossaan. Jos hinaavan aluksen pituus on yli 50 m, sillä on myös valkoinen valo lähempänä perää olevassa mastossaan. Jos hinauksen pituus on yli 200 m hinaajan perästä hinattavan aluksen perään, käytetään etummaisessa mastossa kolmea päällekkäin olevaa valkoista valoa.

Alla olevissa kuvissa hinaava alus on alle 50 m mittainen, joten sillä ei tarvitse olla erillistä keulamastoa. Aluksella on valkoisen mastovalon ja sivuvalojen  lisäksi valkoinen eteenpäin näyttävä hinausvalo. Hinaava alus käyttää myös taaksepäin näkyvää keltaista (oranssia) valoa perävälon ohella. Jos alusta hinataan sivulla eli kyseessä on ns. kylkihinaus, taakse näkyvää keltaista hinausvaloa ei käytetä.
Hinausvalot edestä katsottuna

Hinaajan taakse näkyvän keltaisen valon tarkoituksena on varoittaa muita aluksia hinausvaijerista tai köydestä. Muiden normaalin ohjailukyvyn omaavien alusten on väistettävä hinausta suorittavaa ja hinauksessa olevaa alusta. Puskuproomun ja hinaajan muodostama yhdistelmä on valaistu kuten se olisi yksi alus.
Suurissa hinausoperaatioissa myös hinattavan aluksen perässä saattaa olla  hinaaja, jonka tarkoituksena on  kääntää  hinattavan aluksen perää tai tai hidastaa aluksen liikkeitä. Jos hinaava alus ei voi poiketa suunnastaan käytetään lisäksi ohjailukyvyltään rajoittuneen aluksen merkkivaloja.
Hinausvalot takaa nähtynä

Ohjailukyvyttömät alukset ja sellaiset alukset, joiden ohjailukyky on syystä tai toisesta rajoittunut ilmaisevat ohjailukykyvyn puutteesta käyttämällä punaisia kaikkiin suuntiin näkyviä merkkivaloja. Tavallisimpia ohjailukyvyttömiä aluksia ovat vaijerilossit ja kaivuutyössä olevat ruoppaajat. Myös aluksen suuri kulkusyvyys voi estää aluksen normaalin ohjailun, jolloin alus ilmaisee merkkivaloin, että muiden on väistettävä sitä.

Alla olevassa kuvassa on ruoppaaja työssään. Sen mastossa olevat kaksi päällekkäistä punaista valoa ilmaisevat aluksen olevan sillä hetkellä ohjailukyvytön. Ruoppaaja näyttää lisäksi kahdella päällekkäin olevalla virhreällä valolla sen puolen, jolta se voidaan ohittaa. Se puoli, jota ei saa käyttää ruoppaajan ohittamiseen on niinikään merkitty kahdella päällekkäin olevalla punaisella valolla. Sukellustoiminnassa käytetään samoja valoja.
Ruoppaajan valot




Liikkuva alus, jonka ohjailukyky on rajoittunut  Liikkeessä oleva ohjailukyvytön alus

Liikkeellä oleva alus, jonka ohjailukyky on rajoittunut näyttää normaalien merenkulkuvalojen lisäksi kaikkiin suuntiin kolmea päällekkäin olevaa valoa. Ylhäällä ja alhaalla valon väri on punainen ja keskellä valkoinen.

Liikkeellä oleva alus, joka on ohjailukyvytön näyttää kahta kaikkiin suuntiin näkyvää päällekkäin sijoitettua punaista valoa. Normaalia mastovaloa ei käytetä, mutta sivu- ja perävalot ovat käytössä.
Syväyksen rajoittama alus  Miinanraivaus

Liikkeellä oleva alus, jonka ohjailukyky on suuren syväyksen vuoksi rajoittunut näyttää normaalien merenkulkuvalojen lisäksi kaikkiin suuntiin kolmea päällekkäin olevaa punaista valoa.

Miinanraivausta suorittava alus käyttää kolmea kaikkiin suuntiin näkyvää vihreaa valoa. Ne sijoitetaan keulamastoon: yksi lähelle maston huippua ja kaksi maston poikkipuun (raa'an) molempiin päihin. Lisäksi käytetään normaaleja merenkulkuvaloja.
Ankkuroitunut alus  Karilla oleva alus

Ankkurissa oleva alus näyttää keulamaston huipussa  kaikkiin suuntiin näkyvää valkoista valoa.  50 m tai sitä pidemmät alukset näyttävät myös alempana perässä kaikkiin suuntiin näkyvää valkoista valoa. Yli 100 m alukset valaisevat lisäksi kantensa työvaloilla.

Karilla oleva alus käyttää ankkurioidun aluksen valojen lisäksi ohjailukyvyttömän aluksen tunnusmerkkeinä kahta päällekkäin olevaa kaikkiin suuntiin näyttävää punaista valoa.
Aluksen ankkurointi kiinnittäminen








Paalusolmu on eräs kaikkein käytetyimmistä veneilijän solmuista. Se soveltuu hyvien lähes kaikkiin köysityyppeihin. Sitä ei kuitenkaan kannata käyttää erittäin liukkaissa tai venyvissä köysissä. Solmun avulla saadaan aikaiseksi pitävä, mutta samalla helposti avattava lenkki, jonka avulla alus voidaan kiinnittää paaluun tai pollariin.

  1. Tee köyteen polvi ja vedä köyden vapaa pää alakautta polven läpi.
  2. Vedä vapaa pää köyden kiintopään alta.
  3. Tuo vapaa pää polven yläreunan yli
  4. Vedä vapaa pää polven alareunan alta
  5. Kiristä solmu vetämällä köyden molemmista päistä
Äänimerkit