Merikartan symbolit poikkeavat huomattavasti maakarttojen vastaavista merkeistä. Merikartan lukutaito on veneilijän ehdoton edellytys turvalliseen liikkumiseen niin saaristossa, sisävesillä, kuin avomerelläkin.

Kartan lisäksi veneessä pitää olla kompassi ilmansuuntien selvittämiseksi. Satelliittipaikantimet  ja sähkökompassit antavat erittäin tarkan ja luotettavan suuntatiedon, mutta ne ovat riippuvaisia veneen sähköjärjestelmästä. Siksi veneessä pitäisi aina olla yksi perinteinen venekäyttöön tarkoitettu magneettikompassi. Tavalliset suunnistus- tai marssikompassit eivät toimi kunnolla keinuvassa ja kallistelevassa veneessä, joten suunnanmääritystä ei saisi jättää niiden varaan.

    Seuraavaksi käsittelemme veneilyväylien merkinnät niin maastossa kuin kartoillakin.

Väylän syvyys on merkitty merikarttaan. Se ilmaisee väylän pienimmän kulkusyvyyden. Se on ilmoitettu metreinä veden keskimääräisestä pinnankorkeudesta, ns. keskivedestä. Veden pinnan korkeuden vaihtelu ja aluksen nopeuden vaikutus kulkusyvyyteen on syytä pitää mielessä reittivalintaa tehtäessä. Ei-liukuvat eli uppoumarunkoiset veneet tarvitsevat suurella nopeudella ajaessaan enemmän vettä alleen, kuin tavallisella matkanopeudella.

Merialueillamme on käytössä kaksi eri viitoitusjärjestelmää: ilmansuuntiin perustuva kardinaaliviitoitus  ja väylän nimelliskulkusuuntaan  perustuva lateraaliviitoitus. Maailmanlaajuisesti lateraaliviitoitusjärjestelmiä on kaksi. Yleisin on IALA A, jota käytetään lähes kaikkialla muualla paitsi Amerikassa, jossa käytetään IALA B -järjestelmää. IALA on kansainvälinen merimerkeistä ja majakoista vastaavien viranomaisten yhteistyöjärjestö International Association of Marine Aids to Navigation and Lighthouse Authorities.

    Suomessa käytetään A-järjestelmää, jossa väylän oikea reuna on merkitty vihreällä viitalla ja vasen reuna punaisella viitalla. Vasen ja oikea reuna katsotaan aina väylän nimelliskulkusuunnan mukaan. Pääsääntönä merellä on se, että kauppalaivojen väylät kulkevat Suomenlahdella lännestä itään ja Pohjanlahdella etelästä pohjoiseen. Väylät johtavat johonkin satamaan, jolloin nimelliskulkusuunta on aina satamaan päin. Tästä johtuen monet väylät eivät välttämättä noudatakaan edellä kerrottuja ilmansuuntia. Huviveneilyyn tarkoitetuilla väylillä näihin sääntöihin ei voi missään tapauksessa luottaa, vaan väylän nimelliskulkusuunta on aina tarkistettava merikartasta.

Erityisesti veneilyyn tarkoitetuilla väylillä ei yleensä ole merkitty väylän molempia reunoja, vaan viitoilla on merkitty lähellä väylää olvia vaarallisia kohteita, kuten kiviä tai matalikkoja. Väylällä on usein tällöin vain vihreitä tai punaisia viittoja.

   Sisävesillä väylän nimelliskulkusuunta on pääsääntöisesti latvavesille päin. Missä latvavedet ovat, on joskus vaikeasti pääteltävissä, ellei järvessä ole selkeää laskujokea, jolloin latvavedet ovat laskujoesta poispäin. Ainoa luotettava keino selvittää väylän nimelliskulkusuunta on alueen merikartta.

    Varsinaisten lateraaliviittojen lisäksi sekä sisävesillä että merialueilla käytetään puna-mustalla vaakaraidoituksella varustettua karimerkkiä, joka voidaan kiertää molemmilta puolilta. Ohitus on aina tehtävä riittävän kaukana merkistä. Suurilla selkävesillä saatetaan lisäksi käyttää puna-valkoisella pystyraidoituksella varustettua turvavesimerkkiä. Se kertoo, että veden syvyys on riittävä kaiken kokoisille aluksille. Kokonaan keltaista viittaa käytetään erityistarkoituksiin ilmaisemaan jonkin alueen rajoja. Niitä käytetään esimerkiksi kieltoalueiden tai saastuneiden pohja-alueiden rajapisteissä.

Kardinaaliviitat kertovat missä ilmansuunnassa väylä on merimerkkiin nähden. Esimerkiksi pohjoisviitta kertoo, että väylä sijaitsee viitan pohjoispuolella. Kaikille pääilmansuunnille on oma viittansa. Väli-ilmansuunnille (koillinen, kaakko, lounas ja luode) ei ole omia viittoja. Jos väylä kulkee jonkin esteen, kuten matalikon tai karin koillispuolella, merkkinä käytetään joko pohjois- tai itäviittaa. Vahinkojen välttämiseksi on aina syytä tarkistaa väylän sijainti merikartasta tai elektronisen merikartan näytöltä.

    Pohjoisviitta on ylhäältä musta ja alhaalta keltainen. Eteläviitta puolestaan on ylhäältä keltainen ja alhaalta musta. Muistisääntönä voi ajatella, että pohjois-etelä-akselilla keltainen väri on vaaran suunnassa ja musta väri väylän suunnassa.

    Länsiviitassa on keltaisen pohjan keskellä musta rengas. Itäviitassa puolestaan on mustalla pohjalla keltainen rengas. Aikaisemmin pääosa viitoista oli varustettu ilmansuuntaa kuvaavilla kartioilla. Länsiviitassa kartiot olivat kärjet vastakkain ja itäviitassa ylempi kartio osoitti ylöspäin ja alempi kartio alaspäin. Musta väri kertoo itse asiassa kaikissa kardinaaliviitoissa kartion kärjen suunnan. Tärkeillä väylillä saattaa yhä edelleenkin nähdä kartioilla varustettuja viittoja, mutta veneilyväylillä ne ovat melko harvinaisia.

Kardinaaliviitat sijoitetaan yleensä luotojen, matalikkojen tai karien läheisyyteen ilmaisemaan väylän tai väyläalueen reunaa. Kauppamerenkulun väylillä kiinteät merimerkit saatetaan sijoittaa useiden kymmenien metrien päähän väylästä. Tällöin merikarttaan on merkitty merimerkin etäisyys reunasta.

    Samalla väylällä saatetaan monesti käyttää sekä lateraaliviittoja että kardinaaliviittoja. Viittoja tarkkailemalla on helppo seurata oman veneen sijaintia merikartalla.

    Osa viitoista on asennettu kiinteästi merenpohjaan betonivalulla, junttaamalla tai kalliokiinnityksellä. Nämä merimerkit pysyvät paikoillaan jäistä ja pienistä törmäyksistä huolimatta. Pääosa veneilyväylien viitoista on kuitenkin kelluvia ja ne on kiinnitetty ankkurilla pohjaan. Ne voivat liikkua jäiden vaikutuksesta tai puutavaranuiton takia. Siksi niiden sijaintiin on suhtauduttava, erityisesti keväisin, pienellä varauksella. Viittojen paikat on myös pääsääntöisesti merkitty läheisille saarille tai luodoille sijoitetuilla paaluilla tai rantakiviin maalatuilla viivoilla. Monesti viitan paikan voi varmistaa näistä merkeistä tai elektronisesta merikartasta.

Väylät voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: kauppamerenkulun väyliin ja veneilyväyliin. Viitoitus kauppamerenkulun väylillä tehdään järeämmillä merimerkeillä kuin huviveneille tarkoitetuilla väylillä. Ammattimerenkulkijoille tarkoitetuilla väylillä pyritään käyttämään mahdollisuuksien mukaan kiinteitä merimerkkejä. Viitat on myös valaistu yöllä liikkumista ajatellen.

    Viereisessä kuvassa on yleisimmät suomalaiset viitat. Vasemmalta lukien: 1. muoviputkiviitta (yleisin veneilyväylien viittatyyppi), 2. jääpoiju, 3. poijuviitta, 4. viittapoiju sekä 5. reunamerkki. Kaikki muut viitat paitsi reunamerkki (5) ovat kelluvia, pohjaan ankkurilla kiinnitettyjä merimerkkejä. Muut kuin muoviputkiviitat (1) on yleensä varustettu valolla.
    Vihreässä poijuviitassa oleva pyramidin muotoiset syvennykset ovat tutkaheijastimia. Useimmissa jääpoijuissa on myös vastaava tutkaheijastin. Reunamerkkeinä käytetään myös kardinaaliviittoja. Niissä on kaikissa samanlainen profiililtaan tiimalasia muistuttava tutkaheijastin. Vasemman reunan lateraalimerkin yläosan profiili on neliömäinen. Lisäksi käytössä on erillinen valkoinen punaisella vaakaraidalla varustettu tutkamerkki. Sen heijastin on samanlainen kuin kardinaalireunamerkeissä.

    Linjataulut sijoitetaan tavallisesti saariin tai luodoille. Niitä on sijoitettu myös mantereelle osoittamaan satamiin johtavia väyliä. Kelluvat linjataulut ovat Saaristomerellä harvinaisia. Linjataulujen väritys vaihtelee, mutta yleensä niissä on käytetty mahdollisimman kirkkaita värejä, jotta ne erottuisivat hyvin taustastaan.

    Linjatauluja on yleensä kaksi. Ne on asetettu samaan linjaan väylän kanssa. Taempi linjataulu on myös sijoitettu etummaista korkeammalle, jolloin ne näkyvät alakkain väylää pitkin ajettaessa. Jos alus ajautuu liiaksi väylän vasemmalle puolelle, taempi linjataulu näkyy etummaisen taulun vasemmalla puolella. Jos taas ajetaan liiaksi oikealla, taempi linjataulu siirtyy etummaisen taulun oikealle puolelle.

    Väylä ei koskaan ulotu linjatauluihin asti, vaan se kääntyy tai päättyy ennen etummaista linjataulua. Väylän kääntyminen on osoitettu viitalla, uudella linjataululla tai jollakin muulla merimerkillä, kuten kummelilla. Turvallinen navigointi linjataulujen perusteella edellyttää jatkuvaa merikartan seuraamista ja huolellista tähystystä kääntöpisteiden havaitsemiseksi ajoissa

Kivet ja useampien kivien muodostamat kivikot ja karit merkitään merikarttoihin ristisymboleilla. Ristin vaakaviiva kuvaa vedenpintaa. Pystyviiva kertoo, onko kivi vedenpinnan ylä- vai alapuolella. Jos viiva osoittaa ylöspäin, kivi näkyy vedenpinnan yläpuolella. Jos viiva osoittaa alaspäin kyseessä on vedenalainen kivi. Kun pystyviiva on vaakaviivan sekä alapuolella että yläpuolella, kivi on vedenpinnan tasolla eli se on ns. huuhtoutuva kivi.
    Yksittäisen kiven symbolina käytetään pelkkää ristiä. Jos kiviä on useita, niistä muodostuu kivikko, joka merkitään lisäämällä ristin pystysakaroiden viereen pisteet. Viereisestä kuvasta puuttuu vedenrajassa olevan kivikon symboli. Siinä on risti ja neljä pistettä.
    Vedenpäälliset pienet luodot merkitään keltaisilla palloilla. Vedenalaiset karikot merkitään pistekatkoviivoilla ja usein myös tekstillä Obstn. (Obstruction, este). Elektronisissa merikartoissa käytetään näistä poikkeavia symboleita, jotka voivat pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vaarallisia sekaannuksia. Karttoihin ei ole myöskään merkitty kaikkia kiviä tai muita esteitä! Seuraavassa taulukossa on esitetty kivien symboleja erilaisissa kartta-aineistoissa.

Merikartoissa matalat vesialueet on merkitty tumman sinisellä värillä, keskisyvät alueet vaaleammalla sinisellä ja syvä vesi valkoisella. Paperikartoissa matala vesi on 0 - 10m, keskisyvä 10 - 20m ja syvä vesi yli 20 m. Elektronisissa kartoissa syvyysalueet ja niiden värit voi määritellä itse käytössä olevan aluksen vaatimusten mukaan.

    Paperikartoissa käytetään myös tarkempia syvyyskäyriä. Pisteviiva kuvaa 3 m syvyyskäyrää, katkoviiva 6 m käyrää ja yhtenäinen viiva 10 m käyrää. Keskisyvän veden käyrät ovat 15 ja 20 m. Syvän veden käyrät piirretään 10 m välein.

    Viereisessä kuvassa saaren ympärillä on 0 - 3 m syvää vettä. Alla olevassa kuvassa on saman saaren syvyyskäyrät kolmiulotteisena. Saaren edustalla hieman kauempana rannasta olevaa matalikkoa ei ole erikseen  merkitty karttaan, koska se sijaitsee alueella, jonka syvyys on 0 - 3 metriä. Karttaa ei pidä koskaan tulkita siten, että syvyys rannassa on 0 m ja että se kasvaa tasaisesti syvyyskäyrää kohti mentäessä.

Karttaan on myös merkitty luodattuja syvyyksiä. Ne ilmoitetaan metreinä. Desimaaliosat on painettu alaindeksillä  ilman desimaalipilkkua. Punaisella värillä ilmoitetaan epävarmat luotaukset. Haraamalla varmistettu vesisyvyys puolestaan on painettu paperikarttoihin violetilla värillä ja varustettu harausta kuvaavalla |__|-symbolilla.

    Elektronisia karttoja käytettäessä on muistettava valita karttaplotterista tai tietokoneesta oikeat mittayksiköt. Syvyysmerkinnät voidaan näyttää joko jalkoina (feet n. 30 cm), metreinä tai syleinä (Fathom n. 1,8 m). Jos syvyydet näytetään jalkoina, todellinen syvyys metreinä on vain yksi kolmasosa näytöllä nähtävistä syvyysarvoista.

Saaristoon on vedetty suuri määrä kaapeleita sekä vesijohtoja. Kaapelit ja vesijohdot eli ns. putkijohdot on merkitty merikarttaan. Kaapeleiden ja putkien paikat rannoilla on merkitty keltaisin tauluin, joissa on mustalla tekstillä merkitty onko kyseessä kaapeli vai vesijohto tai viemäri. Taulujen ja karttaan merkittyjen kaapeleiden tai putkien avulla voidaan määritellä aluksen sijainti suhteellisen tarkasti.

    Viereisessä kuvassa näkyy myös kaksi merkkiä, joilla ilmoitetaan kaapelin suunnan muutos väylän kohdalla. Ylempänä merkkinä käytetään valkoreunaista punaista ympyrää ja alempana merkkinä punareunaista valkoista salmiakkikuviota. Kaapelin suunnan muuttumista ei ole kuitenkaan merkitty suurimpaan osaan vanhoista merikaapeleista, joten merkki on toistaiseksi melko harvinainen merialueillamme.

  Kaapelin kohdalle ei saa missään tapauksessa ankkuroitua, koska ankkuri saattaa takertua kaapeliin ja pahimmassa tapauksessa seurauksena on kaapelivaurio ja ankkurin menetys.

Elektronisissa merkikartoissa, eli ns. ENC-kartoissa (Electronic Nautical Charts), karttamerkit ja näytöllä nähtävät tiedot poikkeavat huomattavasti suomalaisista paperikartoista. Osa symboleista puuttuu. Kaikki kivet on mm. esitetty samalla symbolilla. Elektroniset kartat sisältävät kyllä tiedon kiven syvyydestä, mutta tieto saadaan näkyville vasta valitsemalla kivi ja painamalla karttaplotterista tiedot näyttävää näppäintä.

    Yllä olevassa kuvassa on rinnakkain kaksi näkymää Naantalin öljynjalostamon alueesta. Vasen kuva on Navionics-kartasta ja oikea kuva C-Map-kartasta. Nämä kaksi karttaa ovat yleisimmät huviveneissä käytettävistä ENC-kartoista. Navionics-kartat muistuttavat perinetisiä paperikarttoja ja niissä on lähes yhtä paljon symboleja kuin vastaavassa paperikartassa. C-Map-kartat muistuttavat puolestaan ulkoisesti ammattimerenkulun käyttämiä sähköisä kartta-aineistoja.

Karttoja vertailemalla löytyy runsaasti eroja esim. viittojen, väylien, yhdyslinjojen ja vedenalaisten rakenteiden esitystavoissa.

    Sähköisten kartta-aineistojen etuna on se, että kartalla näkyviin symboleihin voidaan liittää runsaasti lisätietoja, kuten kohteen korkeus merenpinnasta, näkyvyys tai yksityiskohtaiset valojen ominaisuudet. Pienveneissä merenkäynti kuitenkin tekee näiden tietojen tutkimisesta usein lähes mahdottoman tehtävän.

Yöllä liikkumista kannattaa aina välttää, varsinkin sellaisilla väylillä, joissa ei ole valaistuja viittoja ja muita yönavigointia helpottavia valoja. Yöllä ajettaessa ympäristön tunnistaminen ja etäisyyksien arviointi vaikeutuu. Elektroniset merikartat ja erityisesti tutka helpottavat yöllä liikkumista, mutta riskit ovat silti moninkertaiset päivään verrattuna.

    Liikkuessasi yöllä, muista aina käyttää aluksen merenkulkuvaloja ja opettele tunnistamaan muiden alusten käyttämät valot. Merenkulkuvalojen avulla voidaan päätellä, mihin suuntaan alus liikkuu ja mitä se on tekemässä. Valot kertovat mm. hinauksesta, troolauksesta tai vaikkapa merivoimien miinanraivausharjoituksesta. Valojen virheellinen tulkinta johtaa lähes aina vakaviin vaaratilanteisiin ja suoranaisiin onnettomuuksiin. Alusten valoja käsitellään tarkemmin omassa kappaleessaan.

    Kauppamerenkulun väylät on varustettu valaistuilla viitoilla sekä linja- ja sektoriloistoilla. Lisäksi merialueillamme on joitakin suurempia majakoita.

Veneilyväylillä käytetään pääasiassa putkiviittoja, voissa ei ole valaistusta. Putkiviitoissa on kuitenkin heijastimet, jotka kertovat, miltä puolelta viitta kuuluu ohittaa. Jos veneessä on kunnollinen valonheitin, voidaan väylällä liikkua tarvittaessa myös yöaikaan. Pimeänäkölaitteet, kuten valovahvistimet tai infrapunakamerat eivät auta viittojen tunnistuksessa, koska ne eivät toista värejä.

    Veneillessä saattaa tulla tilanteita, joissa ajoa on jatkettava myös pimeän tultua. Valojen ja heijastimien tunteminen vähentää liikkumisen riskejä. Seuraavaksi käsittelemme keskeiset yöajoon liittyvät valot ja heijastimet sekä tutka-ajon alkeet.

Vasemmalla puolella on pohjoisviitta. Se vilkkuu jatkuvasti, vaikka sen ajatellaankin lähettävän 12 vilkkua ja ilmaisevan siten ilmansuunnan: kello 12 = pohjoinen.

    Oikealla oleva länsiviitta puolestaan lähettää 9 vilkkua ja pitää 3 vilkun mittaisen tauon. Tästä saadan kellonajaksi yhdeksän ja suunnaksi länsi

Lateraaliviitoissa on perinteisesti käytetty vasemman reunan  valotunnuksena on kahta punaista vilkkua ja oikean reunan tunnuksena kahta vihreää vilkkua.

   Vasemmalta lukien: 1. pohjoisviitta, 2. eteläviitta, 3. länsiviitta ja 4. itäviitta.

Lateraaliviitat merkitään yhdellä viitan värisellä heijastimella. Erikioismerkissä heijastimen väri on keltainen, kuten kardinaaliviitoissakin.

    Karimerkin  yläosassa käytetään punaista heijastinta ja alhaalla on sinininen heijastinnauha. Turvavesimerkissä on ylhäällä valkoinen heijastin ja alhaalla punainen.

Linjataulut tunnistetaan yöllä liikuttaessa niiden tunnusvaloista. Molemmissa linjatauluissa on erilaiset valot. Tämän tarkoituksena on se, että voidaan tietää,  mikä valo on etummaisen linjataulun ja mikä taemman linjataulun. Ilman tätä tietoa on vaikeaa päätellä ollaanko ajauduttu väylän oikealle vai vasemmalle puolelle. Kaukaa väylältä katsoen linjataulujen korkeusero ei mahdollista riittävällä varmuudella taulujen luotettavaa tunnistusta. Saaristomme linjatauluissa käytetään usein ratkaisua, jossa etummaisessa linjataulussa on pikavilkku ja taemmassa linjataulussa vilkkuvalo. Valojen värinä on yleensä keltainen tai valkoinen. Rytmi on yleensä sama molemmissa linjatauluissa.